Juhannuksen alla Euroopan Unionin komissio julkisti energiatehokkuusdirektiiviesityksensä. Sillä se aikoo varmistaa unionin yhteisen 20 % energiansäästön toteutumisen osana ilmastotavoitetta vuoteen 2020 mennessä. Tavoite sinänsä on tärkeä ja ymmärrettävä, mutta itse periaatteesta, keinoista, kohderyhmistä ja ajoituksesta voidaankin olla hyvin montaa mieltä. Direktiiviesitys on parhaillaan EU-parlamentissa lausuntokierroksella ja sen odotetaan valmistuvan vuoden 2012 aikana.
Ajoitukseltaan ehdotus lankeaa mitä epäkiitollisimpaan ajankohtaan. EU-jäsenmaat kamppailevat julkisen taloutensa kanssa. Energiatehokkuusponnistelujen suurin ongelma on kuntien krooninen ja paheneva rahapula. Kunta- ja palvelurakenteet ovat meillä muuttuneet voimakkaasti viime vuosina ja muutos näyttää jatkuvan. Elinkeinorakenteiden muutos, väestön muuttoliike sekä ikärakenne näkyvät paineina julkisten palveluiden järjestämisessä.
Periaatteellisena kysymyksenä on unionin toimivalta ja siinä ns. subsidiariteetti - eli läheisyysperiaate. Sen mukaan - vapaasti tulkiten - asiat on pyrittävä aina ratkaisemaan siellä missä toteutukselle on parhaat onnistumisen edellytykset. Tämä koskee yhtälailla jäsenvaltioissa tehtävää päätöksentekoa kuin kunnan oikeutta päättää paikallisesti omista asioistaan.
On hyvin poikkeuksellista, että komissio määrittelee myös keinot ja kohteet, joilla tai joissa energiansäästöä on jäsenmaissa aikaansaatava. Keinojen valinta kuulunee ennen kaikkea kansalliseen ja paikalliseen päätösvaltaan. Näin jokainen säästötoimenpide voidaan tehdä kustannustehokkaasti ja kohteen ehdoilla.
Meillä vahvuus energiatehokkuuden suhteen on kuntia koskeva energiatehokkuussopimusjärjestelmä, joka on ollut käytössä jo vuodesta 1997 alkaen. Se tarjoaa järjestäytyneet puitteet järkevälle energiansäästölle ja uusiutuvan energian edistämistoimille.
Suurin urakka direktiiviehdotuksessa on tulossa julkiselle sektorille, käytännössä kunnille ja valtiolle. Tätä perustellaan sillä, että julkisen sektorin tulee toimia esimerkkinä. Esityksen mukaan nämä velvoitetaan korjaamaan omistamastaan rakennuskannan pinta-alasta vuosittain 3 %. Velvoitteen piiriin tulisivat yli 250 m2:n rakennukset. Toistaiseksi on epäselvää, koskisiko direktiivi myös hallinnoltaan eri organisaatiomuodoissa toimivia kuntien rakennuksia kuten vaikkapa 300 000 kunnallista vuokra-asuntoa. Jos koskee, vaarantuu julkisen sektorin vuokra-asuntojen kilpailukyky oleellisesti vuokra-asuntomarkkinoilla.
Tällaisenaan ehdotus merkitsisi korjaustoiminnan kaksinkertaistumista ja mittavia, satojen miljoonien uusia vuosikustannuksia kunnille. Lisäksi julkisissa hankinnoissa on edellytettävä vain parhaan energiatehokkuuden omaavia tuotteita, palveluita tai rakennuksia. Energiankulutusta on ryhdyttävä mittaamaan huoneistokohtaisesti. Jäsenvaltion on inventoitava julkisen sektorin rakennukset, kunkin pinta-ala sekä energiankäyttö 1.1.2014 mennessä ja raportoitava nämä tiedot komissiolle. Tähän raportointiin on kunnissakin syytä jo nyt varautua.
Kuntien rakennusten korjaaminen on tärkeää eri syistä. Yksinomaan energianäkökulmasta tehtävät korjaukset eivät välttämättä ole niitä kiireellisimpiä. Rakennusten terveellisyys ja turvallisuus ovat etusijalla. Tällaisia korjaustarpeita löytyy kunnista paljon. Rakennus sinänsä ominaisuuksineen ja tekniikoineen ei ole koko energiankulutuksen mitta; oleellista on myös rakennuksen käyttötarkoitus ja käyttäjät. Jo käytönaikaisin säätötoimin tai säännöllisellä huoltotoiminnalla voidaan saada säästöjä aikaan. Tilojen käyttäjien tottumuksilla on myös oma merkityksensä.
Toki korjaustoiminta myös työllistää monipuolisesti suunnittelijoita, rakentajia ja tavarantoimittajia. Iso kysymys on ammattitaitoisten tekijöiden saatavuus, jos kaikki 27 EU:n jäsenmaata korjaavat julkisia rakennuksiaan samaan aikaan.
Kalevi Luoma
kirjoittaja on Suomen Kuntaliiton energiainsinööri