Espoon kaupunki hankki hiljattain kokoelmiinsa 1960-luvun suomalaisen arkkitehtuurin taidonnäytteen, muovisen Futuro-talon. Arkkitehti Matti Suuronen suunnitteli pyöreän, lentävän lautasen näköisen huvilan loma-asunnoksi.

Futuroa kierrätettiin messuilla ympäri maailmaa ja se piti ottaa sarjatuotantoon monessa maassa, mutta lupaavasti alkanut maailmanvalloitus tyssäsi 1970-luvun öljykriisiin. Niinpä ufotalot unohtuivat vuosikymmeniksi takapihoille romujen sekaan.

Sittemmin Futuro on noussut uuteen kukoistukseen. Siitä on tullut tunnustettu taideteos ja 1960-luvun tulevaisuudenuskon symboli. Tuolloin asunnoista ja kokonaisista kaupungeista haluttiin tehdä täydellisesti säädeltyjä, ihmisiä palvelevia koneita. Ufotalossa tulevaisuudenusko jalostui luovuudeksi, mutta modernisaation kääntöpuolena oli vimmainen vanhan hävittäminen.

Monissa suomalaisissa kaupungeissa purettiin pois suuri osa vanhaa rakennuskantaa. Synkimpänä esimerkkinä pidetään Turkua, jossa takavuosina koskemattomia olivat vain linna ja tuomiokirkko. Vanhan Turun purkaminen on sittemmin tunnustettu virheeksi, joka on synnyttänyt yhä jatkuvan keskustelun, lukuisia kirjoja ja nyt myös dokumenttielokuvan. Mutta osattiin sitä muuallakin: Vanha Rauma haluttiin repiä 1960-luvulla maan tasalle kerrostalojen tieltä, ja Helsingin Länsi-Pasilasta puutalokorttelit purettiinkin. Puu-Käpyläkin oli liipaisimella. Katajanokalla Norrménin uusrenessanssipalatsi joutui väistämään Enso-Gutzeitin pääkonttoria.

Nykyisestä näkökulmasta purkuvimmaa on tietysti vaikea ymmärtää. Pitää kuitenkin muistaa, että kaupunkisuunnittelijat ja arkkitehdit ovat miltei aina ajatelleet, että juuri heidän oman aikansa arkkitehtuuri on parasta. Niinpä takavuosikymmenien Turussakin vain toteutettiin sen hetkisiä ihanteita ja ajan henkeä. Esimerkiksi vuonna 1904 valmistunut Turun taidemuseo oli 1960-luvun arkkitehtien mielestä kaupungin rumin rakennus, vaikka nykyään Puolalanmäen harjalla komeilevaa jugendrakennusta pidetään yhtenä Turun maamerkeistä.

Toisaalta modernismin aiheuttama vastareaktiokin on ollut voimakas. Tavallinen kansa on jaksanut inhota Turun torinlaidan KOP-kolmiota jo 1960-luvulta asti, vaikka vaalea ja linjakas rakennus on mainettaan parempi. Se on vain väärässä paikassa, vanhempien ja täysin erityylisten rakennusten seassa. Vielä tylympi vastaanotto on ollut KOP-kolmion ikätoverilla, Helsingin Makkaratalolla. Rakennukset suunnitellutta Viljo Revelliä jaksetaan yhä nimitellä betonibrutalismin isäksi, vaikka kiistellyn arkkitehdin kynästä ovat lähteneet myös vaikkapa Espoon Tapiolan siivekkäät tornitalot, ns. Taskumatit. Osaako joku kuvitella Tapiolaa ilman niitä?

Modernismin ongelma on se, että olemme vielä liian lähellä sitä. Valtaosa Suomen rakennuskannasta on rakennettu sotien jälkeen, eikä ole helppo päättää, mikä tässä valtavassa rakennusmassassa on hienoa, kaunista ja suojelemisen arvoista.  Ajat ovat kuitenkin muuttumassa, sillä vanhojen lähiöiden rakennustaiteelliset arvot tunnustetaan jo. Esimerkiksi Helsingin Pihlajamäki on suojeltu asemakaavalla. Eikä ihme: pitkät, matalat lamellitalot nauhaikkunoineen ovat vaikuttava näky kallioisessa metsämaisemassa. Nykylähiöt ovat jo aivan erinäköisiä.

Ehkä vielä koittaa sekin aika, että KOP-kolmiosta ja Makkaratalosta puhutaan suomalaisen arkkitehtuurin tähtihetkinä.

Antti Pulkkinen